maanantai 14. syyskuuta 2020

Miltä se nyt sitten tuntuu - asua uudessa kodissa hullun raksarupeaman jälkeen?

Voihan rakas blogi! Tai lähinnä pitkä postaustauko. Tunteja on päivissä rajallinen määrä ja työ, lasten harrastukset, kotityöt ja vielä keskeneräinen koti veisi enemmän ku niitä tunteja edes olisi. Yritän tosissaan nyt taas ottaa aikaa kirjoittamiselle, koska siitä nautin niin paljon ja se antaa mulle voimaa jaksaa arkea!


Nyt kuitenkin aiheeseen. Kannattiko rakentaa ruuhkavuosien keskellä ja miltä se sitten tuntuu, asua talossa, jonka eteen on raatanut hullun lailla? (inhoan sanaa "ruuhkavuodet" mutta en keksi paremmin tätä elämäntilannetta kuvaavaa tähän hätään, haha)


Ollaan nyt asuttu tässä kodissa kolme kuukautta ja edelleen täällä on asioita kesken, luonnollisesti. Sisällä kaikki on aikalailla valmista, mutta ulkoa puuttuu yhtä ja toista, portaat sekä terassit esimerkiksi. Ei olla kuitenkaan jaksettu ottaa stressiä ( tai ihan vaan ei olla jaksettu tehdä niitä) noiden suhteen, kyllä ne valmistuvat, jos talokin on valmistunut siihen pisteeseen, että päästiin muuttamaan. Nyt on ollut aivan pakko ottaa aikaa ihan vain levolle. Ja sitä on tarvinnut! Vasta jälkikäteen sen on oikeastaan ymmärtänyt, miten väsynyt sitä on ollut raksan keskellä.





Aion olla rehellinen. Rakentaminen kolmen pienen lapsen ja töiden kanssa on rankkaa, siis RANKKAA. Useimmiten päivät menivät niin, että aamulla herätys 06.15, lapset päiväkotiin ja aikuiset töihin. Töiden jälkeen mies haki lapset, tuli heidän kanssaan raksalle, josta minä sitten myöhemmin töistä päästyäni noukin lapset kyytiini ja huristelin ruokkimaan, pyykkäämään ja pakkaamaan seuraavaa samanlaista päivää varten porukan. Mies jatkoi yöhön saakka raksalla. Ja aamulla alusta, joka ikinen päivä. No sunnuntaisin levättiin, yleensä. Tai oikeammin yritettiin hoitaa niitä asioita, joita ei oltu ehditty viikon muina kuutena päivänä raksalta ja töiltä hoitamaan.

Kyllä me myös nautittiin, mutta jälkikäteen ajateltuna onneksi tuosta raksavuodesta on kuvia ja videoita, tavallaan aika sumuinen muistomössö se ajanjakso on mielessä, olihan sitä poikki, meistä jokainen. Se, mikä toi nautintoa, oli hetket, kun sai nähdä jonkin vaiheen valmistuvan. Aina oli edes muutaman naulan verran valmiimpi koti.



Tavallaan hauskin ja surullisin kohta oli muutto. Raksavuoden oli jaksanut sillä, miten hienona tulevaisuudessa siintävän muuttopäivän ajatteli. Kuinka hienoa olisikaan viimein heräillä uudessa kodissa, kävellä keittiöön mattaiselta jalan alla tuntuvaa parkettia pitkin keittämään kahvia ja katsella isoista ikkunoista metsää. No, ei se ihan niin mennyt. Muutettiin keskellä työviikkoa ja herättiin ensimmäiseen aamuun uudessa kodissa muutaman tunnin unien jälkeen jälleen 06.15, puettiin, kiiruhdettiin töihin ja päiväkotiin, haha. Mutta oli se silti aika taianomaista!

Ja taianomaista on asuminen täällä edelleen. Joka ikinen päivä pysähdyn ihmettelemään, kuinka se voikaan olla mahdollista, me todella asutaan nyt täällä! Että ihan oikeasti nyt kävellään laattojen päällä, jotka valittiin raksaväsymyksen keskellä laattakaupassa kolmen lapsen juostessa rallia kauppaa ympäri. (Oli muuten nopeasti päätetty ne laatat, haha) Kuinka nyt lasketaan vettä kultaisen värisestä hanasta, jonka hankintaa mietittiin pitkään ja hartaasti. Miten ihmeellistä on se, että saunaan mennessä painetaan ilmastointia isommalle ja ilma alkaa hurista putkissa, joita mies on näpit jäässä tuolla vintillä eristellyt villalla ikuisuudelta tuntuvia aikoja.




Edelleen joka päivä jaksaa hämmentää se, että me todella saatiin uurastettua niin paljon, että asutaan täällä nyt! Ihan oikeasti siitä ruutupaperille hahmotellusta piirustuksesta tuli koti! Siihen tarvittiin verta, hikeä, kyyneleitä sekä rutkasti apuvoimia. Yksin emme olisi saaneet tätä ikinä tehdyksi.

Yhteenvetona sanoisin, että rakentaminen kannatti, ehdottomasti! Meillä on (toki budjetin rajoissa tehty) unelmien koti ja lainaa lyhentäessä kerrytämme samalla omaa varallisuutta, toisin kuin vuokralla asuessa. Mutta en lähtisi rakentamaan toista kyllä ihan heti perään. Varovaisesti ollaan puhuttu siitä, että sitten voidaan harkita seuraavaksi eläkekodin rakentamista, ehkä, haha.

Kannustanko sitten muita samassa elämäntilanteessa olevia rakentamaan? Kyllä, mutta vain, jos olet valmis luopumaan rakentamisen ajaksi paljosta, oikeasti paljosta. Ja jos olet varma, että parisuhde sen kestää. Me ollaan onnellisia edelleen, mutta kyllä ymmärrän tämän rupeaman jälkeen sen, miksi rakentaminen rikkoo myös parisuhteita. On puutetta yhteisestä ajasta, stressiä, väsyä ja budjetin paukkuminenkin aiheuttaa omat kiristyksensä mielialaan.






PS. Joskus, kuten nyt tätä kirjoittaessa tulee mieleen ajatus siitä, että saako rakentamisen rankkuudesta valittaa? Onhan se itseaiheutettua väsymystä. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että saa. Se, että päätös rakentamisesta on tehty itse, ei poista sitä tosiasiaa, että se on rankkaa, fyysisesti ja henkisesti. Onneksi kuten raskaus, myös rakentaminen palkitsee lopussa.

Tässä istuessani ruokailuerkkerissä, katsellessani ikkunasta koivikkoa, jonka ruska on vallannut, en voi muuta kuin hymyillä. Rakas koti, olet jokaisen kyyneleen arvoinen!


Tuu seurailemaan tusinakodin arkea, sisustusta ja kirppislöytöjen fiilitelyä myös instagramiin https://www.instagram.com/tusinakoti/ 🤍

- Reetta


2 kommenttia:

  1. ihailen kyllä noita teidän kodin valintoja! toi katto! ja kodinhoitohuonekin on kaunis! ja toki saa tunteensa sanoa ääneen, pitääkin mun mielestä. :) Tuntuu kohtuuttomalta, ettei valvottavan vauva-arjen keskellä saisi sanoa että väsyttää saatikka raksa-arjessa. Onnea vielä uuteen kotiin! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti! ❤️ Ollaan oltu kyllä itsekin tyytyväisiä moneen valintaan!

      Poista