maanantai 26. lokakuuta 2020

Miltä tuntui olla 18-vuotias äiti? Miten suhtaudun nuoreen ikääni äitinä nyt?

 Oon jo pidemmän aikaa halunnut kirjoittaa postauksen siitä, millaista mun mielestä oli tulla nuorena äidiksi ja millaista on olla nuori äiti. Miten koin äidiksi tulemisen silloin muutamaa päivää vaille  yhdeksäntoistavuotiaana ja mitä ajattelen asiasta näin jälkikäteen. Olen tällä hetkellä siis kohta 26- vuotias kolmen lapsen äiti.

Ajattelin että kirjoitan ajatuksiani ja sitten vastailen aiheesta minulle esitettyihin kysymyksiin, ja kysymykset olivatkin niin hyviä, että  tarinasta iso osa tuleekin aikalailla kerrotuksi jo niihin vastaamalla. Kysymyksiin siis ihan aluksi, sitten lopuksi kirjoitan vielä lisää omia ajatuksiani aiheesta.




Näitä asioita kysyitte instagramissa: 


" oliko syy lasten "hankkimiselle" niin nuorena uskonnollinen?" 

Jos minulta oltaisiin kysytty tuolloin, olisin vastannut että ei, olen vain aina halunnut äidiksi. Mutta kyllä se syy kuitenkin uskonnollinen oli. Olimme tuolloin vanhollislestadiolainen nuori pariskunta ja ratkaisu perheen "perustamisesta" nuorena oli kohdallamme kyllä vahvasti uskosta kumpuavaa. Menimme naimisiin elääksemme yhteistä elämää ja lapsi sai alkunsa heti. Korostan kuitenkin, että raskaus oli toivottu, olimme molemmat haljeta onnesta raskaustestin näytettyä plussaa. Olemme olleet lapsistamme aina onnellisia ja kiitollisia, ymmärrämme olevamme onnekkaita saatuamme nuo kolme ihmettä. Eikä lasten saaminen sinällään uskoon liittynyt, se on vain varmasti aikaistanut sitä hieman.


" Kun sait ensimmäisen lapsen, koitko itse että olet nuori äiti?" 

Kyllä ja en. Tiesin tietysti kyllä olevani nuori, mutta olin asennoitunut äidiksi tulemiseen niin pitkään, että en osannut ajatella sen kummemmin asiaa oman ikäni kautta. Minulla oli todella kova luottamus siitä, että kaikki menee hyvin ja olin erittäin innoissani asiasta. Samaan aikaan myös moni ikäisistäni ystävistä odotti vauvaa, joten koin todella luonnollisena sen, että olen äiti sen ikäisenä. Tosin jälkikäteen on tuntunut vähän hassulta ajatella, miten nuori sitä olikaan, haha. Etenkin aina  kun  joku pikkusisarukseni on saavuttanut tuon iän. On tuntunut aivan hullulta aina silloin ajatella, että olin todella niin nuori kuin tuo oma pikkusisarukseni on nyt! 


" Millaisia ennakkoluuloja  kohtasit ympäriltä - tutuilta tai tuntemattomilta, vai oliko niitä?"

Olen kohdannut aika vähän ennakkoluuloja, ainakin suoraan minulle ilmi tuotuina. Lähipiirissä ja näillä korkeuksilla muutenkin on totuttu siihen, että nuoria äitejä on paljon. Ennemmin ne ennakkoluulot ovat olleet  hauskoja, joitakin sellasia sääliviä katseita lukuunottamatta. Kerran esimerkiksi olimme ystäväni ja vauvojemme kanssa shoppailemassa,  kun ruokapaikan työntekijä katsoi meitä pitkään, pyysi jo valmiiksi anteeksi hassua kysymystään ja kysyi sitten, ovatko vauvat siis ihan oikeasti meidän omia. Oli ajatellut, että eivät voisi mitenkään olla, vaan olemme lastenvahteina. 




" oliko sulla itselläsi ennakkoluuloja "mitä muut meistä ajattelee",oliko ne turhia vai aiheellisia?"


Kieltämättä on ollut! Vanhoillislestadiolaisena sitä oli tottunut siihen, että ihmiset ihmettelevät omaa tapaani elää, ehkä säälivätkin. Varmasti nuo omat ajatukset ovat olleet osin aiheettomia, mutta osin myöskään varmasti en ole tajunnut sitä, miten moni on ollut jopa huolissaan siitä, että tulin äidiksi niin nuorena ja opiskelutkin jäivät kesken. Kuten ylempänä kirjoitin, kohtasin lopulta tosi vähän sellaista suoraa ihmettelyä tai kyseenalaistamista. Tunnustan kuitenkin sortuneeni nuorena äitinä vuosikasta rattaissa työntäessä raskausvatsan kanssa ajatelleeni  " kyllä kai nuo pitävät minua ihan hulluna." 

Kun jälkikäteen ajattelee, varmastikin minulla oli kova tarve näyttää että pärjään hyvin, vaikka nuori olenkin. Aluksi olinkin äitinä sellainen, että vaadin itseltäni liikoja, sittemmin onneksi olen oppinut rentoutumaan. Eikä se ole tehnyt minusta äitinä ollenkaan huonompaa, päin vastoin!


" "kadutko" mitään siinä valinnassa? Tai tekisitkö nyt jotain toisin? "

En ole koskaan, hetkeäkään katunut sitä, että olen saanut lapset, he ovat elämässäni tärkeimpiä ihmisiä. Valehtelisin kuitenkin jos väittäisin, että en tekisi mitään toisin. Ollaan miehen kanssa naureskeltu sitä, että olisihan sitä ehtinyt vaikka olisikin viettänyt ensin vähän aikaa kahdestaan. Aloin oksentaa rajusti ensimmäisessä raskaudessani vain viikkoja sen jälkeen, kun olimme menneet naimisiin ja muuttaneet yhteen. Emme siis ehtineet kovin kauaa mitään ruusuista alkuhuumaa elämään, haha. 

Se hyvä puoli muuten tuossa heti perheelliseksi tulossa on, että on oppinut alusta saakka mahduttamaan oman elämän sekä parisuhteen sinne perhe-elämän keskelle. Ei osaa kokea asioiden tekemistä perheellisenä  kovin vaikeana, kun muunlaisestakaan aikuisen elämästä ei  ole kokemusta, kuin siitä perhe-elämästä. 




Sitten omia ajatuksia. Ajattelen pääosin todella positiivisesti siitä, että olin ja olen nuori äiti.  

En ole koskaan esimerkiksi kokenut, että minulta olisi jäänyt nuoruus elämättä sen vuoksi, että olen tullut äidiksi. Äidiksi tuleminen on ollut aina suurin haaveni ja mentyäni naimisiin iso toiveeni olikin tulla raskaaksi.  On kuitenkin todettava, että en minä silti lähtökohtaisesti olisi kannustamassa ihmisiä kahdeksantoistavuotiaina lapsia hankkimaan, haha. 

On asioita, joissa olisi päässyt varmasti paljon helpommalla vähän vanhempana. Esimerkiksi olisi ollut helpompaa opiskella loppuun ennen lapsia. Kuitenkin tuonkin kanssa kaikki meni lopulta hyvin. Saimme järjestettyä esikoisemme hoidon minun palattua kouluun niin, ettei hänen tarvinnut mennä päiväkotiin ja kaikesta huolimatta valmistuin erinomaisin arvosanoin. 

Kuitenkin olen tehnyt tuon kokemuksen perusteella päätöksen siirtää jatko-opinnot suosiolla sinne, kun lapset ovat vähän isompia. Se on kaikille helpompaa niin.

Nuorempana myös stressasin enemmän muiden mielipiteistä kuin nykyään, enkä samalla tavalla osannut pitää aina puoliani. 

Yksi inhottavimmista nuorena äidiksi tulon lieveilmiöistä on se, että niin nuorta  äitiä ei kokemukseni mukaan otettu samalla tavalla yhtä vakavasti, kuin nyt vähän vanhempaa. Esimerkiksi esikoista synnyttämään mennessä (lapsivedet menivät kotona ja mukana runsaasti verta) minua  tytöteltiin ja sanottiin, että olet vain pissannut housuun ja luulit sitä lapsivedeksi. Samaa koin usein silloinkin, kun vein lasta terveydenhuollon piiriin, liian usein sain osakseni vähättelyä huoleni kanssa. Toki kyse voi olla sattumastakin, mutta nykyisin en kohtaa samanlaista vähättelyä kuin tuolloin kohtasin.


Kolmatta odottaessa tunsin olevani jo vanha tekijä, olinhan jo kaksikymmentäneljä, yli viisi vuotta alle ensisynnyttäjien keski-iän, haha


Toisaalta on taas ihan hirveästi asioita, joissa on päässyt todella paljon helpommalla juuri sen vuoksi, että on ollut niin nuori. Yksi isoimmista asioista on ehdottomasti se, että kun tuli äidiksi niin nuorena, on oppinut väkisinkin tekemään kaiken lasten kanssa. En ole kokenut vanhemmuutta niin työläänä, kun olen koko aikuisikäni ollut pienten lasten äiti. 

Joku voisi sanoa että miten surullista, mutta itse ajattelen ihan toisin. Olen hyvin pystynyt toteuttamaan itseäni ja unelmiani pienten lasten äitinä ja kun lapseni ovat aikanaan isoja, olen itse vielä parhaassa iässä! Ehdin vallan mainiosti kokea sitten, miltä vaikkapa työssäkäynti tuntuu ilman, että kuskataan samalla päiväkotilaisia edestakaisin. 

Myös yövalvomisten uskallan väittää tuntuneen kevyemmältä alle kaksikymppisenä kuin ne tuntuisivat yli kolmikymppisenä. 

Kun sain esikoiseni syliin synnytyssairaalassa, en epäröinyt hetkeäkään, ettenkö häntä osaisi hoitaa tai etteivätkö asiat menisi hyvin. Olin silloin ja olen edelleenkin sitä mieltä, että ikää tärkeämpää vanhemmuudessa on halu ja asenne. Halu tehdä kaikkensa lapsen eteen, selvittää asioita ja olla valmis kyseenalaistamaan omaa käyttäytymistään vanhempana, muuttamaan tapaansa toimia ja oppimaan jatkuvasti. 

Ja meillä onkin mennyt oikein mukavasti. Nuoresta iästä huolimatta  olemme perheenä eläneet aina hyvin tasaista ja vakaata arkea. Olemme kai eläneet aika samalla tavalla kuin muutkin perheelliset, vähän aiemmalla startilla vain. 

Olemme olleet kuten ketkä tahansa lapsiaan yli kaiken rakastavat vanhemmat, jotka pohtivat iltaisin, miten minkäkin eteen ilmestyvän haasteen kanssa edetään. Olemme kasvattaneet lapsiamme parhaamme mukaan, perehtyneet asioihin ja tehneet kaikkemme, että lapsillamme olisi hyvä olla. Olemme turhautuneet ja kokeneet epävarmuutta kuten kuka tahansa muukin vanhempi tekee.



Nykyään koen, että nuori ikäni tulla äidiksi ei enää näy kovinkaan usein elämässäni. Lähinnä silloin, kun joku hämmästyy minun kertoessa olevani kolmen lapsen äiti muistan, että totta, olen ehkä keskivertoa nuorempi sellaiseen. Ja kaikista eniten siinä, että lähes poikkeuksetta olen nuorin aikuisista lasteni vanhempainilloissa ja harrastusten odotustiloissa, haha.

Olemme aivan tavallinen perhe tavallisine lapsiperheen elämän juttuineen, omakotitaloineen ja farkku-Volvoineen kaikkineen. 

Tulipa pitkä teksti, pakko alkaa lopetella. Loppusanoiksi voisin sanoa, että ikä ei tee sinusta automaattisesti sen huonompaa tai parempaa vanhempaa kuin kenestä tahansa muustakaan. Sen ratkaisevat aivan muut asiat. Eikä edes sen valmiimpaa välttämättä. En oikein tiedä, onko meistä lopulta kukaan valmis vanhemmaksi iästä huolimatta? Siihen täytyy kasvaa, meistä jokaisen.

Rakkautta! 

Tervetuloa seuraamaan arkeamme myös instagramiin https://www.instagram.com/tusinakoti/

-Reetta 















2 kommenttia:

  1. Olipas kiva postaus! Ja oli kiva lukea sun fiiliksiä nuoresta äitiydestä. Itsekin 19-vuotiaana esikoisen saaneena, samaistun moniin sun kertomiin aiheisiin. Mutta samaa mieltä myös siinä, ettei päätös nuorena äidiksi tulossa koskaan voisi millään tapaa kaduttaa ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi kiitos kovasti! <3 Se on kyllä totta, että kaikesta rankkuudestakin huolimatta äitiys on paras juttu elämässä!<3

      Poista